Xiamen ja vuoristokylä

Tällä kertaa matkakohteenani oli yliopistokaupunkina tunnettu Xiamen, joka sijaitsee merenrannalla tuolla vähän etelämmässä. Menopaluulennot saatiin 125 euron hinnalla, joka mielestäni oli oikein hyvä diili. Matkassa mukana oli epäonninen kohtalotoverini Hainanin reissulta ja pari muuta ystävää työpaikalta. Hiljaa mielessäni toivoin, että tämä matka onnistuisi täydellisesti. Lukekaa siis loppuun asti, jos haluatte tietää vältyttiinkö tällä kertaa taifuuneilta ja muilta katastrofeilta. ;)

Olimme perillä vasta illalla, joten reissun ensimmäisenä tavoitteena oli nälkäisten vatsojen hiljentäminen. JiaJia uteli taksikuskilta, että mistä saisi kaupungin parhaimmat sapuskat ja kuski avuliaasti opasti meidät keskustassa sijaitsevalle kävelykadulle: Zhongshan lu. Kävelykatu olikin todellinen snägäriparatiisi! Snägärikulttuuria ei varsinaisesti Shanghaista löydy (vaikka jotkut vääräoppiset väittävätkin muuta!), joten oli todella piristävää päästä kokemaan vähän jotain uutta. Ostettiin paikallista kebabia, joka oli ehdoton lempparini. Namnam. Tämän jälkeen menimme yhteen kaupungin tuhansista mehukioskeista ja tilasimme tuoreet hedelmämehut. Vesimelonimehusta tuli oma suosikkini. Vähän kauhistutti kyllä juoda sitä paikallisella hanavedellä höystettyä mehua erilaisten mahatautien pelossa, mutta totuus on, että ei täällä Kiinassa voi nauttia elämästä, jos tuollaisia asioita jatkuvasti murehtii.

Paikallista kebbeä

Seuraavana päivänä päätettiin mennä kuuluisalle yliopistoalueelle seikkailemaan, kun sitä niin kovin on hehkuttu. Xiamenin yliopisto kampusalueineen on kuulemma Kiinan kaunein. Niin, sitä se kyllä oli. En yhtään pahastuisi, jos tuollaiset opiskeluympäristöt sieltä kotoisasta Suomestakin löytyisivät. Miksi meillä on niin pirun ankeita nuo kouluympäristöt Suomessa? Ei todellakaan tee mieli jäädä koulualueelle lorvimaan tuntien jälkeen. Xiamenissa sen sijaan viettäisin mielelläni vapaa-aikaa yliopiston nurmikolla makoillen.

Xiamenin yliopistoaluetta

Noin kolmen tunnin bussimatkan päässä Xiamenista sijaitsee alue, joka on täynnä vanhoja hakkalaiskyliä. Yksi ystävistäni on hakkalaistaustainen, joten hän halusi kovasti lähteä esi-isiensä entisille asuinalueille seikkailemaan. Pian oltiin siis tien päällä matkalla kohti vuoristoa ja kylää, jonka nimeä en tiedä. Ensimmäiset kaksi tuntia matkasta meni oikein hienosti, mutta sitten viimeisen tunnin ajan bussimme ajoi vuoristotietä pitkin hullua vauhtia kaahaten. Autotien ja pudotuksen välissä oli aivan minimaalisesti pientaretta, joten minua pelotti katsoa sivulle. Mietin, että olisiko parempi pitää silmät kiinni koko matkan ajan. Bussimatkasta selviydyttyämme mentiin autokyydillä syrjäiseen pikkukylään.

Pikkukylä vuorten keskellä

Pikkukylä oli ehkä yksi hienoimmista paikoista, joissa olen käynyt. Siellä me olimme, vuorten keskellä piilossa ihmisvilinältä, liikenteen melulta ja pilvenpiirtäjiltä. Kuunneltiin rauhassa luonnon ääniä ja katsottiin, kuinka paikalliset ahersivat teeviljelmien parissa. Oli todella hienoa päästä näkemään, että miten ja mistä se meidänkin teekuppeihimme ilmestyvä tee oli lähtöisin. Illalla käytiin nopeasti kapuamassa vuorta ylemmäs ja näin matkan varrella banaanipuita, joissa kasvoi banaania. Siinä vaiheessa oli taas vähän epätodellinen olo. Koko ikäni olen tuijotellut Suomen koivu- ja kuusipuita, mutta nyt yllättäen seikkailen banaanipuiden joukossa. :D En olisi vielä viime vuonna tätä osannut kuvitella...

Banaaneja!

Seuraavana aamuna oli rauhallisuus ja hiljaisuus kaikonnut papattimattojen tieltä. Heräsin aamulla kello seitsemän siihen, kun viereisessä pikkutemppelissä oli koko kylä sytyttelemässä äänekkäitä papattimattoja vähän väliä. Aamupalapöydässä selvisi, että kyläläiset juhlivat kylän perustamisen vuosipäivää. Niin minun tuuriani - aamulla aikaisin en voi sietää kovaa meteliä. Papattimattoja tosin en voi sietää mihinkään vuorokauden aikaan. Oli se silti ihan mielenkiintoista nähtävää... Onneksi lähdettiin kuitenkin aika nopeasti pois sieltä. Mentiin kiertelemään lähialueella olevia satoja vuosia vanhoja ”Hakka tulou” eli semmosia jänniä ympyrätaloja.

Rakennuksella oli ikää muistaakseni 700 vuotta

Rakennelmat olivat hienoja ja näyttäviä, mutta kaikista eniten minua kiinnosti seurata niissä asuvien paikallisen arkitouhuja ja –elämää. Tällä seudulla asuvat ihmiset olivat täysin erilaisia kuin shanghailaiset: ystävällisiä, mukavia, rauhallisia ja omissa oloissaan viihtyviä. Me saimme olla rauhassa koko reissun ajan. Aina välillä joku paikallisista tarjoutui valmistamaan meille ruokaa tai vaihtoehtoisesti antoi meidän pestä hikiset kasvomme heidän puhtaalla kaivovedellään. Ainoa hetki, jolloin meitä häirittiin oli silloin kun Shanghaista saapunut turistiseurue (kiinalaisia) ilmoitti nähneensä meidät maailmannäyttelyssä. Jee, kiva tietää ettei työasioita voi ikinä täysin paeta.

Arkielämää

Tytöt saivat käyttää kaivovettä kasvojen pesuun

Majapaikkamme omisti sellainen sympaattinen perhe, joka valmisti todella hyvää ruokaa meille. Ihan erilaista kuin Shanghaissa syömäni pöperöt: todella yksinkertaista, mutta maukasta ruokaa. Eikä sitä rasvaa käytetty täällä yhtä reilulla kädellä kuin muualla Kiinassa. Omistajapapparainen tarjosi meille myös paikallista teetä, jonka keittämiseen oli käytetty vuorilta haettua lähdevettä – se antoi teelle hyvän makuvivahteen.

Haluan takaisin tuonne!

Valitettavasti neljä päivää on lyhyt aika ja meidän oli palattava takaisin Xiameniin. Paluumatka o
li kaikista kamalin. Ylinopeus sai aivan uuden käsitteen tämän bussikuskin kaasujalan ansiosta. Noh, kuulokkeet vaan korville ja musiikki lujalle. Kyllä se siitä.

Maisemat olivat uskomattomat.

Tässähän riittää kerrottavaa ensi kerrallekin, joten taidan nyt ihan suosiolla mennä nukkumaan.

PS. Osa kuvista on Heidin ottamia, että kreditsit ja rispektit sinne suuntaan. :)

Turistina Shanghaissa ja vähän muuallakin

Ystäväni vierailun ansiosta pääsin itsekin leikkimään turistia taas pitkästä aikaa. Ajattelin kuitenkin, että ehkä pieni maisemanvaihdos tekisi hyvää ja lähdettiin siis leikkimään turistia toiseen kaupunkiin. Suuntana oli Hangzhou.

Aamulla aikaisin raahauduimme juna-asemalle lippuja ostamaan vain huomataksemme, että liput olisi kannattanut ostaa jo päivää ennen suuren kysynnän takia. Huoh, välillä sitä huomaa edelleen toimivansa suomalaiseen tyyliin. Saimme paikattomat liput 11 junaan, joten odottelimme asemalla muutaman tunnin ennen lähtöä. Junamatka meni lattialla istumisesta huolimatta oikein mukavasti, sillä matkustimme astetta hienommalla junalla. Onneksi kämppikseni oli aiemmin osannut neuvoa minua ostamaan liput D-junaan.

Hangzhou oli kuin olikin hieno kaupunki. Silti täytyy myöntää, että päällimmäisenä muistona koko reissusta on se kamalan uuvuttava helle. Perille päästyämme hypättiin turistibussin kyytiin ja mentiin kuuluisan West Laken luokse kävelemään. Oli rauhoittavaa päästä hetkeksi luonnon ääreen suurkaupungin vilinästä.

West Lake

Meillä oli Hangzhoussa seikkailemiseen varattu aikaa viisi tuntia, joka ei riittänyt oikein mihinkään. Toisaalta sen helteen vuoksi en olisi siellä kyllä yhtään kauempaa suostunut viipymään. Ennen lähtöä käytiin vielä silkkimarkkinoilla, josta tytöt ostelivat tuliaisia. Hangzhou vaatii uuden reissun paremmalla ajalla, sillä niin paljon jäi näkemättä. Taidan mennä sinne sitten kun helteet ovat historiaa eli joskus syyskuun lopussa.

Vihreä Hangzhou

Muut illat koostuivat lähinnä eri kaupoissa ja ravintoloissa kiertelystä. Käytiin myös jalkahieronnassa, kun kaiken kävelemisen jälkeen semmoselle oikeasti oli tarvetta. Yhtenä iltana oli pakko (tietenkin) viedä tytöt työpaikalleni eli maailmannäyttelyyn. Käytiin tervehtimässä työkavereitani ja vierailtiin muidenkin maiden paviljongeissa. Tuli nähtyä: Tanska, Ruotsi, Norja, Turkki, Hollanti, Italia, Luxemburg ja Australia. Itse keskityin enemmän juttelemaan muiden maiden oppaiden kanssa, kun oli kiva kuulla niiden kokemuksia ja mielipiteitä tuosta työstä. Aika samoja ajatuksia tuntui kaikilla muillakin olevan, ei mikään ihme. Hollannin paviljongissa oli juuri vaihtunut kaikki oppaat uusiin, joten heille kaikki oli vielä ”ihmeellistä ja ihanaa”. Lupasin mennä syyskuussa uudestaan katsomaan, että miltä silloin tuntuu. Tiedän jo valmiiksi, mutta en viitsinyt heitä heti alkuun masentaa. ; )

Australian paviljongissa.

Shanghaissa vieraillessa on pakko käydä katsomassa maisemia kaukaa korkeuksista, joten mentiin ystäväni kanssa Shanghain korkeimpaan rakennukseen: Shanghai World Financial Centeriin, jota usein myös Pullonavaajaksi kutsutaan. Olihan sillä hintaa reippaat 150 rempulaa, mutta kyllä siitä kerran maksaa. Hissi meni 94. kerrokseen asti todella nopeasti, ihan muutamassa sekunnissa. Samalla piti ihastella hissin omaa valoshow’ta, joka varmasti epileptikoille tekisi pahaa, kun itseäkin kävi jo ahdistamaan se ihme välkehdys. Ylin näköalatasanne sijaitsi 100. kerroksessa ja sinne piti mennä vielä toisella hissillä ja muutamaa liukuporrasta pitkin 94. kerroksesta, jos nyt oikein muistan (luultavasti en). Ylhäällä ollessani sain todeta olevani korkeanpaikankammoinen. Lievä paniikki siinä oli iskemässä päälle, enkä uskaltanut mennä lähellekään reunoja hetkeen. Lopulta kuitenkin lopetin nössöilemisen ja hivuttauduin (hyvin varoen) reunalle ihmettelemään alla olevaa valomerta.

Valomeri. Kuvassa  Jinmao ja Pearl Tower.

Shanghaissa on kolme eri näköalarakennusta: Pearl Tower, Jinmao ja SWFC. Kallein ja korkein on juuri tuo SWFC, joka jakaa mielipiteitä. Osa pitää sitä turhana, koska siellä ei ole sellaista kunnollista näköalalattiaa (ainoastaan ihan reunassa on kohta, jossa seisoessaan on ”tyhjän päällä” ja näkee suoraan alas maahan). Käyn myöhemmin varmasti Jinmaossa tai Pearl Towerissa, joten sen jälkeen osaan sanoa oman mielipiteeni, mutta kyllä tällä hetkellä suosittelisin tuolla SWFC:ssä vierailemista. On se aika vaikuttavaa (ja pelottavaa), kun niin korkealle pääsee maisemia ihastelemaan.

Pullonavaaja ja Jinmao.

Nyt ystäväni on jo takaisin Suomessa ja minä jatkan normaalia arkeani täällä. Tosin kävin tässä välissä jo lomailemassa Xiamenissa eli siitä sitten lisää seuraavalla kerralla. ;)