Xiamen ja vuoristokylä

Tällä kertaa matkakohteenani oli yliopistokaupunkina tunnettu Xiamen, joka sijaitsee merenrannalla tuolla vähän etelämmässä. Menopaluulennot saatiin 125 euron hinnalla, joka mielestäni oli oikein hyvä diili. Matkassa mukana oli epäonninen kohtalotoverini Hainanin reissulta ja pari muuta ystävää työpaikalta. Hiljaa mielessäni toivoin, että tämä matka onnistuisi täydellisesti. Lukekaa siis loppuun asti, jos haluatte tietää vältyttiinkö tällä kertaa taifuuneilta ja muilta katastrofeilta. ;)

Olimme perillä vasta illalla, joten reissun ensimmäisenä tavoitteena oli nälkäisten vatsojen hiljentäminen. JiaJia uteli taksikuskilta, että mistä saisi kaupungin parhaimmat sapuskat ja kuski avuliaasti opasti meidät keskustassa sijaitsevalle kävelykadulle: Zhongshan lu. Kävelykatu olikin todellinen snägäriparatiisi! Snägärikulttuuria ei varsinaisesti Shanghaista löydy (vaikka jotkut vääräoppiset väittävätkin muuta!), joten oli todella piristävää päästä kokemaan vähän jotain uutta. Ostettiin paikallista kebabia, joka oli ehdoton lempparini. Namnam. Tämän jälkeen menimme yhteen kaupungin tuhansista mehukioskeista ja tilasimme tuoreet hedelmämehut. Vesimelonimehusta tuli oma suosikkini. Vähän kauhistutti kyllä juoda sitä paikallisella hanavedellä höystettyä mehua erilaisten mahatautien pelossa, mutta totuus on, että ei täällä Kiinassa voi nauttia elämästä, jos tuollaisia asioita jatkuvasti murehtii.

Paikallista kebbeä

Seuraavana päivänä päätettiin mennä kuuluisalle yliopistoalueelle seikkailemaan, kun sitä niin kovin on hehkuttu. Xiamenin yliopisto kampusalueineen on kuulemma Kiinan kaunein. Niin, sitä se kyllä oli. En yhtään pahastuisi, jos tuollaiset opiskeluympäristöt sieltä kotoisasta Suomestakin löytyisivät. Miksi meillä on niin pirun ankeita nuo kouluympäristöt Suomessa? Ei todellakaan tee mieli jäädä koulualueelle lorvimaan tuntien jälkeen. Xiamenissa sen sijaan viettäisin mielelläni vapaa-aikaa yliopiston nurmikolla makoillen.

Xiamenin yliopistoaluetta

Noin kolmen tunnin bussimatkan päässä Xiamenista sijaitsee alue, joka on täynnä vanhoja hakkalaiskyliä. Yksi ystävistäni on hakkalaistaustainen, joten hän halusi kovasti lähteä esi-isiensä entisille asuinalueille seikkailemaan. Pian oltiin siis tien päällä matkalla kohti vuoristoa ja kylää, jonka nimeä en tiedä. Ensimmäiset kaksi tuntia matkasta meni oikein hienosti, mutta sitten viimeisen tunnin ajan bussimme ajoi vuoristotietä pitkin hullua vauhtia kaahaten. Autotien ja pudotuksen välissä oli aivan minimaalisesti pientaretta, joten minua pelotti katsoa sivulle. Mietin, että olisiko parempi pitää silmät kiinni koko matkan ajan. Bussimatkasta selviydyttyämme mentiin autokyydillä syrjäiseen pikkukylään.

Pikkukylä vuorten keskellä

Pikkukylä oli ehkä yksi hienoimmista paikoista, joissa olen käynyt. Siellä me olimme, vuorten keskellä piilossa ihmisvilinältä, liikenteen melulta ja pilvenpiirtäjiltä. Kuunneltiin rauhassa luonnon ääniä ja katsottiin, kuinka paikalliset ahersivat teeviljelmien parissa. Oli todella hienoa päästä näkemään, että miten ja mistä se meidänkin teekuppeihimme ilmestyvä tee oli lähtöisin. Illalla käytiin nopeasti kapuamassa vuorta ylemmäs ja näin matkan varrella banaanipuita, joissa kasvoi banaania. Siinä vaiheessa oli taas vähän epätodellinen olo. Koko ikäni olen tuijotellut Suomen koivu- ja kuusipuita, mutta nyt yllättäen seikkailen banaanipuiden joukossa. :D En olisi vielä viime vuonna tätä osannut kuvitella...

Banaaneja!

Seuraavana aamuna oli rauhallisuus ja hiljaisuus kaikonnut papattimattojen tieltä. Heräsin aamulla kello seitsemän siihen, kun viereisessä pikkutemppelissä oli koko kylä sytyttelemässä äänekkäitä papattimattoja vähän väliä. Aamupalapöydässä selvisi, että kyläläiset juhlivat kylän perustamisen vuosipäivää. Niin minun tuuriani - aamulla aikaisin en voi sietää kovaa meteliä. Papattimattoja tosin en voi sietää mihinkään vuorokauden aikaan. Oli se silti ihan mielenkiintoista nähtävää... Onneksi lähdettiin kuitenkin aika nopeasti pois sieltä. Mentiin kiertelemään lähialueella olevia satoja vuosia vanhoja ”Hakka tulou” eli semmosia jänniä ympyrätaloja.

Rakennuksella oli ikää muistaakseni 700 vuotta

Rakennelmat olivat hienoja ja näyttäviä, mutta kaikista eniten minua kiinnosti seurata niissä asuvien paikallisen arkitouhuja ja –elämää. Tällä seudulla asuvat ihmiset olivat täysin erilaisia kuin shanghailaiset: ystävällisiä, mukavia, rauhallisia ja omissa oloissaan viihtyviä. Me saimme olla rauhassa koko reissun ajan. Aina välillä joku paikallisista tarjoutui valmistamaan meille ruokaa tai vaihtoehtoisesti antoi meidän pestä hikiset kasvomme heidän puhtaalla kaivovedellään. Ainoa hetki, jolloin meitä häirittiin oli silloin kun Shanghaista saapunut turistiseurue (kiinalaisia) ilmoitti nähneensä meidät maailmannäyttelyssä. Jee, kiva tietää ettei työasioita voi ikinä täysin paeta.

Arkielämää

Tytöt saivat käyttää kaivovettä kasvojen pesuun

Majapaikkamme omisti sellainen sympaattinen perhe, joka valmisti todella hyvää ruokaa meille. Ihan erilaista kuin Shanghaissa syömäni pöperöt: todella yksinkertaista, mutta maukasta ruokaa. Eikä sitä rasvaa käytetty täällä yhtä reilulla kädellä kuin muualla Kiinassa. Omistajapapparainen tarjosi meille myös paikallista teetä, jonka keittämiseen oli käytetty vuorilta haettua lähdevettä – se antoi teelle hyvän makuvivahteen.

Haluan takaisin tuonne!

Valitettavasti neljä päivää on lyhyt aika ja meidän oli palattava takaisin Xiameniin. Paluumatka o
li kaikista kamalin. Ylinopeus sai aivan uuden käsitteen tämän bussikuskin kaasujalan ansiosta. Noh, kuulokkeet vaan korville ja musiikki lujalle. Kyllä se siitä.

Maisemat olivat uskomattomat.

Tässähän riittää kerrottavaa ensi kerrallekin, joten taidan nyt ihan suosiolla mennä nukkumaan.

PS. Osa kuvista on Heidin ottamia, että kreditsit ja rispektit sinne suuntaan. :)